On taas päässyt vierähtämään muutama viikko siitä, kun viimeksi jotain
kirjoittelin. Suht rauhallisesti oon eteenpäin liikkunut tässä viime
päivityksen jälkeen, vaikka viimeiset puolitoista viikkoa on kiirettä
pitänytkin. Lunta on nähty ja kylmyys koettu, mutta Rajasthanissa on onneksi lämmintä. Paluulippukin on jo käsissä ja lento lähtee paljon aikaisemmin kuin oli alunperin tarkoitus. Jatketaan kuitenkin siitä mihin viimeksi jäin.
Kalkutassa oli vielä suhteellisen lämmintä. Siellä pärjäsi päivällä
t-paidassa ja vaikka illalla pitikin pitkähihainen kaivaa esille niin silti
läpökkäät oli aivan riittävät. Junamatka New Jalpaiguriin oli miellyttävä
vielä aamu 5 asti, mutta siihen aikoihin alkoi pienemmille pysäkeille
jäämään porukkaa junasta pois. Matkustin sleeper vaunussa jossa ei ole
mitään erillisiä hyttejä vaan koko vaunu on täynnä makuupaikkoja. Vaunun sisällä kävi jäätävä läpiveto, kun vaunun ovet olivat auki heti aamusta. Ei
ollut toivettakaan jatkaa nukkumista siinä kylmyydessä. Takin olin tietysti
jättänyt rinkan pohjalle, kun en sitä ajatellut sen olevan tarpeellinen.
Laiskuuttani en jaksanut kaivaa sitä esille. Sukat oli kuitenkin kaivettava
esille ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen ja kengät oli onneksi rinkan
päällimmäisenä, kun olin junaankin mennyt läpökkäät jalassa. Aloin jo siinä vaiheessa miettimään mitä varten tänne kylmyyteen piti lähteä, vaikka
lämpötila oli sentään +10 asteen yläpuolella. Päivällä lämpötila nousi
sentään yli +15 asteeseen, mutta yöllä se ei lohduttanut kun taloja ei ole
tapana lämmittää näillä seuduilla.
New Jalpaigurin asemalta riksa- ja jeeppikyytien avulla pääsin Sikkimin
osavaltioon Gangtokiin. Siellä tuli heti alkuun majapaikkaa etsiessä
hämmästeltyä paikallista kävelykatua, jota ei ole tullut vastaan Intiassa.
Ei semmoista olisi uskonut näkevänsä Intiassa. Täällä kaikki paikat on
enemmän tai vähemmän roskan peitossa, mutta Gangtokin M.G. marketilla ihmettelin olenko enää Intiassa. Leveää kävelykatua reunustivat jouluvalojen kaltaisilla virtielmillä koristetut kaupat, ravintolat ja kioskit. Missään ei ollut roskan roskaa ja kadulla ei ollut hiekanjyvääkään sotkemassa shoppailijoiden kenkiä.
Sikkim on panostanut puhtauteen erittäin paljon ja monen kaupan yläpuolella lukeekin Keep Sikkim cleen. Sen huomasi myös pienemmillä kaduilla. Roskia ei näy juuri lainkaan. Ilma on myös paljon puhtaampaa, kun vertailussa oli Kalkutta. Maisemia en junasta nähnyt, mutta jeeppimatkalla Siligurista Gangtokiin eteen ilmestyy pikkuhiljaa vuoristomaisemaa. Joka kaupungissa, edes Gangtokissa, ei lumihuippuisia vuoria näy, mutta maisemat ovat silti erittäin hienot.
Gangtok oli vain välipysäkki Yuksomiin, josta alkoi vaellus. Gangtokista oli otettava taas uusi jeeppikyyti eteenpäin. Vaikka Sikkimissä tiet ovat
hyvässä kunnossa niin silti kimppajeepit ovat välillä ainoa tapa liikkua ja
oikeastaan erittäin hyviä. Vaikka 10 asiakasta kyytiin ahtautuukin, niin
matka sujuu mukavasti. Vuoristoteiden varsilla on hienoja sloganeita kuten "It's not a rally, enjoy the valley" ja "No need for over speed". Silti
onnistuin hyppäämään kuskin kyytiin joka ajoi kapealla tiellä kaasu pohjassa mutkiin joiden taakse ei näe.
Yuksomissa minua jo odoteltiinkin Red Panda vaellusfirmassa. Sinne oli
tulossa myös vaeltamaan 2 jenkkiä ja ajattelin odottaa niitä 3 päivää, niin
päästään samaa matkaa. Onneksi päätin odottaa sillä flunssa iski heti
Yuksomiin päästyä ja sain sitä paranneltua ennen vaellusta. Jenkeillä oli
kiireelliset aikataulut niin he sanoivat menevänsä vain puoleenväliin
vaellusta, Dzongriin asti. Amerikkalaiset kehuskelivat olevansa hyvässä
kunnossa vaellukselle ja se hieman säikäytti, kun itse olin ollut
puolitoista kuukautta Andamaaneilla juomassa kaljaa ja syömässä hyvin.
Ajattelin silti, että kai se on näytettävä minkälaista porukkaa Suomalaiset ovat.
Ennen vaellusta vastaan tuli Ranskalainen Fred. Hän kertoi tulleensa juuri
edellisenä päivänä Goecha La vaellukselta. He eivät päässeet Dzongrista
eteenpäin, kun matkalla oli liikaa jäätä ja kantojuhtina toimineet hevoset
eivät pääseet eteenpäin. Kuulemma se oli myös liian vaarallista kantajille.
Fred kertoi myös, että hänelle iski kova vuoristo tauti Dzongrissa (3950m)
ja hänelle iski kova kuume, oksenetelu ja siihen vielä päälle
hallusinaatioita, joten he joutuivat kääntymään takaisin. Fredin pelottelut
sai minut jälleen ajattelemaan mihin olin lähtenyt. Vuoristotauti ei iske
kaikkiin ihmisiin ja se on ennakkoon mahdotonta sanoa keneen se vaikuttaa, joten oli vain toivottava, ettei minulle iske kovin pahasti.
New Yorkilaiset Andrew ja Sarah saapuivat perille ja vaellus alkoi. Reissuun lähti mukaan opas, firman omistajan poika, 2 kantajaa (joista toinen oli kokki), jakkipaimen ja 2 jakkia kantojuhdiksi. Vaelluksella ei tarvinnut kantaa kun pikkureppua johon otin vesipullon ja vähän vaatetta lämmikkeeksi tauoille. Talvivaatteita tai vaelluskenkiä ei mulla ole mukana, mutta ne hoitu Red Pandan kautta. Vaelluksen kesto on 8 päivää, mutta jo ensimmäisenä päivänä kyseltyäni aikataulusta opas kertoi, että voidaan me mennä koko reissu vaikka kuuteen päivää. Naureskelin ja sanoin, ettei minun kunnolla niin rivakkaan koko hommaa läpi mennä.
Ensimmäisenä päivänä matkaa oli 17km ja nousua 1200 metriä, 1700 metristä 2900 metriin. Nousu ei tietenkään ollut suoraan tasaisesti ylöspäin vaan mäkiä mentiin ylös ja alas koko matkan ajan. Opas johti meitä kolmea laiskaa länsimaalaista, kun muu porukka meni jakkien kanssa kiertotietä ekalle majapaikalle. En ollutkaan porukan heikoin lenkki, vaan kuntoansa kehuskeellet jenkit jäivät jälkeen jo alkumatkasta. Rankkaa puuhaa se oli, sitä ei voi kieltää. Sää oli pilvinen ja sumuinen, mutta metsässä näkymät olivat erittäin hienot. Niin rauhallista ei ole Intian reissulla ollut.
Yuksomissa lämpötila oli päivällä +15 asteen tienoilla, mutta ensimmäiseen majapaikkaan Tsokhaan päästyään huomasi, että kylmä pääsi iskemään.
Sielläkin oli sentään +4 astetta lämmintä. Iltaa myöten lämpötila laski
entisestään ja se tuntui jo hyytävältä.Illallinen Tsokhassa sai meidät sanattomaksi. Olin jo ennakkoon kuullut, että ruokailut on aivan omaa luokkaa, mutta silti se aiheutti hämmennystä, kun eteen tuotiin alkuruoat, salaatti ja pääruoan jälkeen vielä teetä. Ainakin ruokailuihin Red Panda on panostanut.
Aamulla herätessä oli mukava huomata, että sää oli parantunut. Jo ennen
vaellusta oli pilvistä ollut jo monta päivää. Nyt pilvet olivat väistyneet
lähes kokonaan ja sumu oli hävinnyt. Maiset paranivat huomattavasti ja
edellisenä iltana vähän näkyneet lumihuippuiset vuoret olivat kirkkaasti
näkyvissä. Auringon lämpö oli myös erittäin tervetullutta.
Edessä oli toinen päivä Dzongriin joka oli vain 9 kilometrin mittainen,
mutta nousua oli 1050 metriä ja niissä korkeuksissa hengittäminen ei ollut
enää niin helppoa. Jokaisella askeleella ylöspäin sai haukkoa henkeä hieman tiheämmin. Loppumatkasta oli voimat jo vähissä ja reidet oli kovilla. Kylmä tuuli alkoi puhaltaa enemmän ja enemmän mitä korkeammalle mentiin. Lämpötila oli jo sen verran alhainen, että lunta oli jo maassa vähän ja paikoitellen polku oli aivan jään peitossa. Dzongrissa lämpötila laski illalla -7 asteeseen ja se oli järkyttävän kylmää, kun olin viikkoa aikaisemmin vielä +30 asteen lämmössa Andamaaneilla. Siellä opas kyseli haluanko jatkaa huomenna eteenpäin vai pidetäänkö välipäivä. Ajattelin että sen verran hyvä olo on, että jatketaan eteenpäin. Ei ollut mitään Ranskalaisen pelottelemia vuoristotaudin oireitakaan tullut.
Auringonlasku Dzongrissa oli erittäin hienoa katseltavaa. Viimeisetkin piven rippeet olivat hävinneet pois ja edessä avautu loistavat maisemat. Auringon laskettua taivaalla näkyi kirkas tähtitaivas. Täysikuukin loisti taivaalla ja sen valossa kelpasi myös maisemia katsella.
Seuraavana aamuna herätys oli 4:45 ja edessä oli nousu Dzongri Lahan
katsomaan auringonnousua. Nousu sinne oli julmaa. Vaikka se oli aivan meidän vieressä, niin 250 metrin nousu sai minut haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla. Siellä oli myös kova tuuli joka pahensi pakkasen purevuutta entisestään. Ajatus kylmyydestä katosi katsellessa maisemia, jotka kaunistuivat hetki hetkeltä. Auringon noustessa hiljalleen vuoret näyttivät vaihtavan väriä. Lumiset huiput olivat aluksi kuun valossa hieman sinertäviä ja muuttuvat vähitellen oranssiksi, keltaiseksi ja lopulta kirkkaan valkoisiksi. Sieltä näkyi myös Khangchendzonga jota oli lähdettävä
katselemaan lähempää Goecha Lasta.
Laskeuduttiin takaisin alas Dzongriin syömään aamupalaa jonka jälkeen jenkit lähti paluumatkalle jakkien ja apupojan kanssa. Minä, opas ja kantajat jatkettiin matkaa eteenpäin. Opas sanoi, että tänään on helppo ja lyhyt päivä edessä ja voidaan tarvittaessa jatkaa 4km pitemmälle. Minulle se kelpasi, kun voimia riitti hyvin vielä. Tämä tarkoitti myös samalla, että
vaellus on mahdollista hoitaa kuuteen päivään jota en uskonut pystyväni
tekemään.
Kolmannen päivän iltana päästiin siis Lamuniin 4200 metrin korkeuteen.
Siellä oli jo aika lämmintä iltapäivällä vielä, kun aurinko paistoi.
Lämpötila oli +17, mutta heti kun aurinko meni vuorten taakse niin lämpötila tippui nollaan ja yöllä reilusti pakkasen puolelle. Taas olisi ollut mahdollista pitää välipäivä, mutta suht rento päivä sai minut ajattelemaan, että meneehän tämä koko vaellus kuuteen päiväänkin.
Neljäs päivä lähti käyntiin klo 4:00 herätyksellä. Goecha Lahan lähdettiin
liikkeelle kuun valossa. Tuskallista nousua oli 750m. En ole ikinä tehnyt
mitään niin rankkaa, kun tuo nousu. Eteneminen oli todella hidasta matelua ja ihmettelin vain miten oppaan kävely näyttää niin vaivattomalta. Pelkkä
hidas kävely rinnettä ylöspäin tuntui kuin olisi cooperin testin viimeistä
minuuttia juossut. Se oli yhtä helvettiä, mutta mieli piristy kun näin huipulla liehuvat budhalaiset rukousliput. Se oli merkki siitä, että oltiin perillä tai näin ainakin luulin. Kaikki voimat oli jo siinä vaiheessa loppu ja oltiin vasta puoltoista tuntia edetty. Silloin opas sanoi, että haluatko jäähä tähän vai jatketaanko Goecha Lahan asti. Opas osoitti kauas pohjoiseen ja sanoi, että se on tuolla. Haukoin kymmenen sekunnin ajan henkeä ja ajattelin, että ei tässä touhussa oo mitään järkeä. Muutaman sekunnin ehin jo ajatella paluuta Lamuniin, mutta sitten vain hymyilin ja sanoin, että tottakai lähetään.
Heti sen jälkeen meidän piti laskeutua alas 45 asteen kulmassa olevaa jään ja lumen peittämää rinnettä. Opas siinä vähän aikaa epäröi ja itekin ehin sanoa, että jos siitä ei pääse niin ei riskeerata ja jäädään tähän. Opas siinä sitten pätevänä ukkona alkoi polkemaan jalansijoja lumeen. Välillä se
meinas liukastella, kun lumen alla oli paksu kerros jäätä. Alas asti päästiin kuitenkin ehjin nahoin ja kävellen.
Goecha Lahan päästäkseen oli jälleen kerran mentävä 45 asteen kulmassa olevaa rinnettä pitkin, jota ensin kavuttiin ylös välillä jopa konttaamalla ja lopuksi pääsimme jälleen kerran jään ja lumen peittämään kohtaan. Aloimmen tuttuun tyyliin edetä rinnettä pitkin. Tällä kertaa tosin vaakatasossa. Hidasta ja vaarallisen oloista puuhaa se oli. Tätä jatkui noin 400 metriä, kunnes jää loppui ja pääsi ottamaan viimeiset tuskalliset askeleet Goecha Lahan. Happea sai haukkoa muutaman minuutin verran, että hengitys tasottui. Maisemat oli aivan loistavat. Kuvat ei ole mitään verrattuna siihen miltä vuoret näyttää siellä paikanpäältä katsottuna. Kauan siellä ei silti viihtynyt, kun kylmä tuuli puhalti siellä eikä siltä suojaan päässyt. Onneksi opas kertoi vasta paluu matkalla, että Lamunista Goecha Lahan on matkaa 6 kilometriä. Se tieto ei olis mieltä lämmittänyt neljän aikaan aamulla herätessä.
Paluumatka Lamuniin oli sekin rankka, kun kaikki voimat oli jo aikalailla käytetty. Lamunista jatkettiin lounastauon jälkeen vielä eteenpäin. Iltapäivällä puoli neljän aikaan oltiin perillä Kokchurongissa, jonka ohi käveltiin jo edellisenä päivänä. Sinne päästessä oli kunto jo aika finaalissa, mutta paluumatka oli aloitettu niin matka oli vain alaspäin. Viides yö vietettiin samassa paikassa kuin ensimmäinenkin eli Tsokhassa. Paluumatkalla tuntui kuin joka askeleella olisi tullut voimia vain lisää, kun pystyi hengittämään taas paremmin.
Vaellus oli erittäin kova reissu, kun en mitenkään hyvässä kunnossa ollut. Vaelluksen pystyy kuitenkin kuka tahansa hoitamaan varsinkin kun siinä on mahdollista pitää 2 välipäivää palautumiseen ja korkeaan ilmanalaan totutteluun. Opas ja erityisesti kantajat olivat kovia ukkoja. Niillä ei tuntunut homma olevan edes rankkaa vaikka tavaraa oli kannossa reilusti enemmän kuin minulla. Kantajilla oli yli 20 kiloa tavaraa selässä ja silti niitten perässä oli mahotonta pysyä.
Vaelluksen jälkeen jatkoin matkaa pois Sikkimistä Länsi-Bengaliin Kalimpongiin. Kalimpong on rauhallinen pikkukaupunki, jossa on miellyttävät vuoristomaisemat. Andamaaneilla tuli vastaan Ruotsalainen Roger joka asuu perheineen Kalimpongissa ja järjestää varjoliitoa ja moottoripyöräreissuja mm. Tiibetiin. Tiibetin reissulle en lähtenyt, mutta varjoliitoa oli testattava. Kalimpong olikin niin pieni kaupunki, ettei Rogeria tarvinnut edes etsiä sieltä vaan se tulikin vastaan kaupungilla kävellessä. Varjoliito oli aivan loistavaa. Maisemat näytti paljon paremmilta lentäessä, kuin vain rinteeltä katsellessa. Edes pieni sumuisuus ei tunnelmia kaatanut, vaikka se peittikin näkyvyyden Khangchendzongalle.
Kalimpongissa meni myös reissun suunnitelmat uusiksi. Suomesta tuli työtarjous ja olihan se otettava vastaan. Intiasta en lennäkään alkuperäisen suunnitelman mukaan Bangkokiin. Oli aika hankkia paluulippu. Reissu siis katkeaa jo ennen puoltaväliä, kun tarkoitus oli palata vasta elokuun lopulla. Muilta reissaajilta kuulleista tarinoista innostuneena olin jo keksinyt suunnitelmaksi käydä Thaimaan, Laosin, Kambodzhan ja Vietnamin lisäksi myös Myanmarissa ja paluumatkan Suomeen olisin yrittänyt tehdä Kiinan, Mongolian ja Venäjän läpi junalla, mikäli viisumit ja liput olisivat hoituneet. Ne suunnitelmat saa jäädä hautomaan seuraavaa reissua varten.
Kalimpongista matka jatkui Delhiä kohti, jossa odottelin reissuun mukaan lähtevää Markusta. Markusen oli tarkoitus lähteä loppureissulle mukaan, mutta se saakin reissata Intian jälkeen itsekseen. Intiassa oli vielä aikaa pari viikkoa, joten otettiin suunnitelmaksi reissata Rajasthanin osavaltion läpi Mumbaihin, josta mulla on lento Suomeen. Vajaaseen kahteen viikkoon tuli kenties haukattua liian monta paikkaa, kun junaliput hankittiin Agra-Jaipur-Pushkar-Udaipur-Mumbai välille. Näin nopealla aikataululla en ole liikkunut Intiassa sitten ensimmäisen kuukauden jälkeen. Yuksomissakin olin vaelluksen lisäksi 7 päivää ja Kalimpongissa 2 viikkoa, joten parin päivän kääntyminen yhdessä paikassa tuntui hirveältä kiirehtimiseltä. Ei sitä tietenkään osannut ajatella, kuin vasta liikkeelle lähtiessä.
Agrassa oli käytävä kääntymässä ennen lähtöä Rajasthaniin ihan vain, että pääsee katselemaan Taj Mahalia. Hankala sanoa oliko se sen arvoista. Olihan se erittäin hieno, mutta siellä tuntui olevan samaan aikaan paikalla puolet Intiasta. Suurimman ongelman aiheutti, kun Intialaiset ei ymmärrä mitä tarkoittaa jonottaminen. Pelkästään lippujen saaminen Taj Mahaliin oli nähtävyys itsestään. Intialaisille ja ulkomaalaisille oli omat jonot (ulkomaalaisten liput maksaa 750 rupiaa, kun inkkarit maksaa 20 rupiaa) ja ei ollut epäselvää kumpi oli intialaisten jono, jos sitä jonoksi voi kutsua. Kymmenen ihmisen levyisessä ja sadan hengen pituisessa jonossa oli vähän väliä tappelu lähellä, kun kaikki ohittelivat toisiaan ja yrittivät repiä lippuja muiden käsistä. Samanlaista toimintaa jonottaminen on täällä jokapaikassa, mutta tällaisessa mittakaavassa tätä touhua en ole nähnyt. Välillä vartijat tuli laittamaan jonoa edes vähän kuriin repimällä ohittelijoita sivummalle ja tönimään ne jonon perälle. Vartijan lähdettyä jono kesti kasassa puoli minuuttia ja homma jatkui entiseen malliin. Ei sitä touhua katsellessa voinut kuin nauraa.
Taj Mahalin sisäänkäynnillä oli onneksi sentään aidat, ettei jono päässyt leviämään, mutta silti tilaisuuden tullen monet hyppivät aivan normaalisti aitojen yli paremmille jonotuspaikoille. Siinäkin onneksi päästiin omaan jonoon. Taj Mahalista nyt on turha mitään sanoa. Saman näköinen se oli kuin kuvissa. Erittäin hieno näky se kuitenkin oli ja isompi kuin sen kuvittelin olevan.
Rajasthan onkin mennyt heittämällä ohi, kun on ollut kiire liikkua paikasta toiseen kokoajan. Pushkar sentään oli niin pieni kaupunki, että siellä ehti jotain näkemäänkin. Eipä tämä silti tunnu vetävän vertoja Sikkimille ja Länsi-Bengalille. Jokapuolella on matkamuistokojuja ja riksakuskit tyrkyttää kiertoajeluita. Toisaalta näin se on monessa muussakin paikassa, etenkin Agrassa. Intian reissu on kuitenkin jo lopuillaan. Enää on pari päivää
jälellä Udaipurissa ja saman verran Mumbaissa. Vaikka pää ei ole hajonnut Intiaan niin on tässä pikkuhiljaa jo aika vaihtaa maisemia. Kuudes päivä olenkin jo Suomessa.
kirjoittelin. Suht rauhallisesti oon eteenpäin liikkunut tässä viime
päivityksen jälkeen, vaikka viimeiset puolitoista viikkoa on kiirettä
pitänytkin. Lunta on nähty ja kylmyys koettu, mutta Rajasthanissa on onneksi lämmintä. Paluulippukin on jo käsissä ja lento lähtee paljon aikaisemmin kuin oli alunperin tarkoitus. Jatketaan kuitenkin siitä mihin viimeksi jäin.
Kalkutassa oli vielä suhteellisen lämmintä. Siellä pärjäsi päivällä
t-paidassa ja vaikka illalla pitikin pitkähihainen kaivaa esille niin silti
läpökkäät oli aivan riittävät. Junamatka New Jalpaiguriin oli miellyttävä
vielä aamu 5 asti, mutta siihen aikoihin alkoi pienemmille pysäkeille
jäämään porukkaa junasta pois. Matkustin sleeper vaunussa jossa ei ole
mitään erillisiä hyttejä vaan koko vaunu on täynnä makuupaikkoja. Vaunun sisällä kävi jäätävä läpiveto, kun vaunun ovet olivat auki heti aamusta. Ei
ollut toivettakaan jatkaa nukkumista siinä kylmyydessä. Takin olin tietysti
jättänyt rinkan pohjalle, kun en sitä ajatellut sen olevan tarpeellinen.
Laiskuuttani en jaksanut kaivaa sitä esille. Sukat oli kuitenkin kaivettava
esille ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen ja kengät oli onneksi rinkan
päällimmäisenä, kun olin junaankin mennyt läpökkäät jalassa. Aloin jo siinä vaiheessa miettimään mitä varten tänne kylmyyteen piti lähteä, vaikka
lämpötila oli sentään +10 asteen yläpuolella. Päivällä lämpötila nousi
sentään yli +15 asteeseen, mutta yöllä se ei lohduttanut kun taloja ei ole
tapana lämmittää näillä seuduilla.
New Jalpaigurin asemalta riksa- ja jeeppikyytien avulla pääsin Sikkimin
osavaltioon Gangtokiin. Siellä tuli heti alkuun majapaikkaa etsiessä
hämmästeltyä paikallista kävelykatua, jota ei ole tullut vastaan Intiassa.
Ei semmoista olisi uskonut näkevänsä Intiassa. Täällä kaikki paikat on
enemmän tai vähemmän roskan peitossa, mutta Gangtokin M.G. marketilla ihmettelin olenko enää Intiassa. Leveää kävelykatua reunustivat jouluvalojen kaltaisilla virtielmillä koristetut kaupat, ravintolat ja kioskit. Missään ei ollut roskan roskaa ja kadulla ei ollut hiekanjyvääkään sotkemassa shoppailijoiden kenkiä.
Sikkim on panostanut puhtauteen erittäin paljon ja monen kaupan yläpuolella lukeekin Keep Sikkim cleen. Sen huomasi myös pienemmillä kaduilla. Roskia ei näy juuri lainkaan. Ilma on myös paljon puhtaampaa, kun vertailussa oli Kalkutta. Maisemia en junasta nähnyt, mutta jeeppimatkalla Siligurista Gangtokiin eteen ilmestyy pikkuhiljaa vuoristomaisemaa. Joka kaupungissa, edes Gangtokissa, ei lumihuippuisia vuoria näy, mutta maisemat ovat silti erittäin hienot.
Gangtok oli vain välipysäkki Yuksomiin, josta alkoi vaellus. Gangtokista oli otettava taas uusi jeeppikyyti eteenpäin. Vaikka Sikkimissä tiet ovat
hyvässä kunnossa niin silti kimppajeepit ovat välillä ainoa tapa liikkua ja
oikeastaan erittäin hyviä. Vaikka 10 asiakasta kyytiin ahtautuukin, niin
matka sujuu mukavasti. Vuoristoteiden varsilla on hienoja sloganeita kuten "It's not a rally, enjoy the valley" ja "No need for over speed". Silti
onnistuin hyppäämään kuskin kyytiin joka ajoi kapealla tiellä kaasu pohjassa mutkiin joiden taakse ei näe.
 |
| Yuksomin keskusta |
Yuksomissa minua jo odoteltiinkin Red Panda vaellusfirmassa. Sinne oli
tulossa myös vaeltamaan 2 jenkkiä ja ajattelin odottaa niitä 3 päivää, niin
päästään samaa matkaa. Onneksi päätin odottaa sillä flunssa iski heti
Yuksomiin päästyä ja sain sitä paranneltua ennen vaellusta. Jenkeillä oli
kiireelliset aikataulut niin he sanoivat menevänsä vain puoleenväliin
vaellusta, Dzongriin asti. Amerikkalaiset kehuskelivat olevansa hyvässä
kunnossa vaellukselle ja se hieman säikäytti, kun itse olin ollut
puolitoista kuukautta Andamaaneilla juomassa kaljaa ja syömässä hyvin.
Ajattelin silti, että kai se on näytettävä minkälaista porukkaa Suomalaiset ovat.
Ennen vaellusta vastaan tuli Ranskalainen Fred. Hän kertoi tulleensa juuri
edellisenä päivänä Goecha La vaellukselta. He eivät päässeet Dzongrista
eteenpäin, kun matkalla oli liikaa jäätä ja kantojuhtina toimineet hevoset
eivät pääseet eteenpäin. Kuulemma se oli myös liian vaarallista kantajille.
Fred kertoi myös, että hänelle iski kova vuoristo tauti Dzongrissa (3950m)
ja hänelle iski kova kuume, oksenetelu ja siihen vielä päälle
hallusinaatioita, joten he joutuivat kääntymään takaisin. Fredin pelottelut
sai minut jälleen ajattelemaan mihin olin lähtenyt. Vuoristotauti ei iske
kaikkiin ihmisiin ja se on ennakkoon mahdotonta sanoa keneen se vaikuttaa, joten oli vain toivottava, ettei minulle iske kovin pahasti.
New Yorkilaiset Andrew ja Sarah saapuivat perille ja vaellus alkoi. Reissuun lähti mukaan opas, firman omistajan poika, 2 kantajaa (joista toinen oli kokki), jakkipaimen ja 2 jakkia kantojuhdiksi. Vaelluksella ei tarvinnut kantaa kun pikkureppua johon otin vesipullon ja vähän vaatetta lämmikkeeksi tauoille. Talvivaatteita tai vaelluskenkiä ei mulla ole mukana, mutta ne hoitu Red Pandan kautta. Vaelluksen kesto on 8 päivää, mutta jo ensimmäisenä päivänä kyseltyäni aikataulusta opas kertoi, että voidaan me mennä koko reissu vaikka kuuteen päivää. Naureskelin ja sanoin, ettei minun kunnolla niin rivakkaan koko hommaa läpi mennä.
 |
| Vaelluksen alkua |
Yuksomissa lämpötila oli päivällä +15 asteen tienoilla, mutta ensimmäiseen majapaikkaan Tsokhaan päästyään huomasi, että kylmä pääsi iskemään.
Sielläkin oli sentään +4 astetta lämmintä. Iltaa myöten lämpötila laski
entisestään ja se tuntui jo hyytävältä.Illallinen Tsokhassa sai meidät sanattomaksi. Olin jo ennakkoon kuullut, että ruokailut on aivan omaa luokkaa, mutta silti se aiheutti hämmennystä, kun eteen tuotiin alkuruoat, salaatti ja pääruoan jälkeen vielä teetä. Ainakin ruokailuihin Red Panda on panostanut.
Aamulla herätessä oli mukava huomata, että sää oli parantunut. Jo ennen
vaellusta oli pilvistä ollut jo monta päivää. Nyt pilvet olivat väistyneet
lähes kokonaan ja sumu oli hävinnyt. Maiset paranivat huomattavasti ja
edellisenä iltana vähän näkyneet lumihuippuiset vuoret olivat kirkkaasti
näkyvissä. Auringon lämpö oli myös erittäin tervetullutta.
 |
| Tsokha |
Edessä oli toinen päivä Dzongriin joka oli vain 9 kilometrin mittainen,
mutta nousua oli 1050 metriä ja niissä korkeuksissa hengittäminen ei ollut
enää niin helppoa. Jokaisella askeleella ylöspäin sai haukkoa henkeä hieman tiheämmin. Loppumatkasta oli voimat jo vähissä ja reidet oli kovilla. Kylmä tuuli alkoi puhaltaa enemmän ja enemmän mitä korkeammalle mentiin. Lämpötila oli jo sen verran alhainen, että lunta oli jo maassa vähän ja paikoitellen polku oli aivan jään peitossa. Dzongrissa lämpötila laski illalla -7 asteeseen ja se oli järkyttävän kylmää, kun olin viikkoa aikaisemmin vielä +30 asteen lämmössa Andamaaneilla. Siellä opas kyseli haluanko jatkaa huomenna eteenpäin vai pidetäänkö välipäivä. Ajattelin että sen verran hyvä olo on, että jatketaan eteenpäin. Ei ollut mitään Ranskalaisen pelottelemia vuoristotaudin oireitakaan tullut.
 |
| Maisemia Dzongrissa |
Auringonlasku Dzongrissa oli erittäin hienoa katseltavaa. Viimeisetkin piven rippeet olivat hävinneet pois ja edessä avautu loistavat maisemat. Auringon laskettua taivaalla näkyi kirkas tähtitaivas. Täysikuukin loisti taivaalla ja sen valossa kelpasi myös maisemia katsella.
Seuraavana aamuna herätys oli 4:45 ja edessä oli nousu Dzongri Lahan
katsomaan auringonnousua. Nousu sinne oli julmaa. Vaikka se oli aivan meidän vieressä, niin 250 metrin nousu sai minut haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla. Siellä oli myös kova tuuli joka pahensi pakkasen purevuutta entisestään. Ajatus kylmyydestä katosi katsellessa maisemia, jotka kaunistuivat hetki hetkeltä. Auringon noustessa hiljalleen vuoret näyttivät vaihtavan väriä. Lumiset huiput olivat aluksi kuun valossa hieman sinertäviä ja muuttuvat vähitellen oranssiksi, keltaiseksi ja lopulta kirkkaan valkoisiksi. Sieltä näkyi myös Khangchendzonga jota oli lähdettävä
katselemaan lähempää Goecha Lasta.
 |
| Dzongri La |
vaellus on mahdollista hoitaa kuuteen päivään jota en uskonut pystyväni
tekemään.
Kolmannen päivän iltana päästiin siis Lamuniin 4200 metrin korkeuteen.
Siellä oli jo aika lämmintä iltapäivällä vielä, kun aurinko paistoi.
Lämpötila oli +17, mutta heti kun aurinko meni vuorten taakse niin lämpötila tippui nollaan ja yöllä reilusti pakkasen puolelle. Taas olisi ollut mahdollista pitää välipäivä, mutta suht rento päivä sai minut ajattelemaan, että meneehän tämä koko vaellus kuuteen päiväänkin.
Neljäs päivä lähti käyntiin klo 4:00 herätyksellä. Goecha Lahan lähdettiin
liikkeelle kuun valossa. Tuskallista nousua oli 750m. En ole ikinä tehnyt
mitään niin rankkaa, kun tuo nousu. Eteneminen oli todella hidasta matelua ja ihmettelin vain miten oppaan kävely näyttää niin vaivattomalta. Pelkkä
hidas kävely rinnettä ylöspäin tuntui kuin olisi cooperin testin viimeistä
minuuttia juossut. Se oli yhtä helvettiä, mutta mieli piristy kun näin huipulla liehuvat budhalaiset rukousliput. Se oli merkki siitä, että oltiin perillä tai näin ainakin luulin. Kaikki voimat oli jo siinä vaiheessa loppu ja oltiin vasta puoltoista tuntia edetty. Silloin opas sanoi, että haluatko jäähä tähän vai jatketaanko Goecha Lahan asti. Opas osoitti kauas pohjoiseen ja sanoi, että se on tuolla. Haukoin kymmenen sekunnin ajan henkeä ja ajattelin, että ei tässä touhussa oo mitään järkeä. Muutaman sekunnin ehin jo ajatella paluuta Lamuniin, mutta sitten vain hymyilin ja sanoin, että tottakai lähetään.
Heti sen jälkeen meidän piti laskeutua alas 45 asteen kulmassa olevaa jään ja lumen peittämää rinnettä. Opas siinä vähän aikaa epäröi ja itekin ehin sanoa, että jos siitä ei pääse niin ei riskeerata ja jäädään tähän. Opas siinä sitten pätevänä ukkona alkoi polkemaan jalansijoja lumeen. Välillä se
meinas liukastella, kun lumen alla oli paksu kerros jäätä. Alas asti päästiin kuitenkin ehjin nahoin ja kävellen.
Goecha Lahan päästäkseen oli jälleen kerran mentävä 45 asteen kulmassa olevaa rinnettä pitkin, jota ensin kavuttiin ylös välillä jopa konttaamalla ja lopuksi pääsimme jälleen kerran jään ja lumen peittämään kohtaan. Aloimmen tuttuun tyyliin edetä rinnettä pitkin. Tällä kertaa tosin vaakatasossa. Hidasta ja vaarallisen oloista puuhaa se oli. Tätä jatkui noin 400 metriä, kunnes jää loppui ja pääsi ottamaan viimeiset tuskalliset askeleet Goecha Lahan. Happea sai haukkoa muutaman minuutin verran, että hengitys tasottui. Maisemat oli aivan loistavat. Kuvat ei ole mitään verrattuna siihen miltä vuoret näyttää siellä paikanpäältä katsottuna. Kauan siellä ei silti viihtynyt, kun kylmä tuuli puhalti siellä eikä siltä suojaan päässyt. Onneksi opas kertoi vasta paluu matkalla, että Lamunista Goecha Lahan on matkaa 6 kilometriä. Se tieto ei olis mieltä lämmittänyt neljän aikaan aamulla herätessä.
 |
| Goecha Lassa, taustalla Khangchendzonga |
Paluumatka Lamuniin oli sekin rankka, kun kaikki voimat oli jo aikalailla käytetty. Lamunista jatkettiin lounastauon jälkeen vielä eteenpäin. Iltapäivällä puoli neljän aikaan oltiin perillä Kokchurongissa, jonka ohi käveltiin jo edellisenä päivänä. Sinne päästessä oli kunto jo aika finaalissa, mutta paluumatka oli aloitettu niin matka oli vain alaspäin. Viides yö vietettiin samassa paikassa kuin ensimmäinenkin eli Tsokhassa. Paluumatkalla tuntui kuin joka askeleella olisi tullut voimia vain lisää, kun pystyi hengittämään taas paremmin.
 |
| Maja Kokchurongissa |
Vaelluksen jälkeen jatkoin matkaa pois Sikkimistä Länsi-Bengaliin Kalimpongiin. Kalimpong on rauhallinen pikkukaupunki, jossa on miellyttävät vuoristomaisemat. Andamaaneilla tuli vastaan Ruotsalainen Roger joka asuu perheineen Kalimpongissa ja järjestää varjoliitoa ja moottoripyöräreissuja mm. Tiibetiin. Tiibetin reissulle en lähtenyt, mutta varjoliitoa oli testattava. Kalimpong olikin niin pieni kaupunki, ettei Rogeria tarvinnut edes etsiä sieltä vaan se tulikin vastaan kaupungilla kävellessä. Varjoliito oli aivan loistavaa. Maisemat näytti paljon paremmilta lentäessä, kuin vain rinteeltä katsellessa. Edes pieni sumuisuus ei tunnelmia kaatanut, vaikka se peittikin näkyvyyden Khangchendzongalle.
Kalimpongissa meni myös reissun suunnitelmat uusiksi. Suomesta tuli työtarjous ja olihan se otettava vastaan. Intiasta en lennäkään alkuperäisen suunnitelman mukaan Bangkokiin. Oli aika hankkia paluulippu. Reissu siis katkeaa jo ennen puoltaväliä, kun tarkoitus oli palata vasta elokuun lopulla. Muilta reissaajilta kuulleista tarinoista innostuneena olin jo keksinyt suunnitelmaksi käydä Thaimaan, Laosin, Kambodzhan ja Vietnamin lisäksi myös Myanmarissa ja paluumatkan Suomeen olisin yrittänyt tehdä Kiinan, Mongolian ja Venäjän läpi junalla, mikäli viisumit ja liput olisivat hoituneet. Ne suunnitelmat saa jäädä hautomaan seuraavaa reissua varten.
Kalimpongista matka jatkui Delhiä kohti, jossa odottelin reissuun mukaan lähtevää Markusta. Markusen oli tarkoitus lähteä loppureissulle mukaan, mutta se saakin reissata Intian jälkeen itsekseen. Intiassa oli vielä aikaa pari viikkoa, joten otettiin suunnitelmaksi reissata Rajasthanin osavaltion läpi Mumbaihin, josta mulla on lento Suomeen. Vajaaseen kahteen viikkoon tuli kenties haukattua liian monta paikkaa, kun junaliput hankittiin Agra-Jaipur-Pushkar-Udaipur-Mumbai välille. Näin nopealla aikataululla en ole liikkunut Intiassa sitten ensimmäisen kuukauden jälkeen. Yuksomissakin olin vaelluksen lisäksi 7 päivää ja Kalimpongissa 2 viikkoa, joten parin päivän kääntyminen yhdessä paikassa tuntui hirveältä kiirehtimiseltä. Ei sitä tietenkään osannut ajatella, kuin vasta liikkeelle lähtiessä.
Agrassa oli käytävä kääntymässä ennen lähtöä Rajasthaniin ihan vain, että pääsee katselemaan Taj Mahalia. Hankala sanoa oliko se sen arvoista. Olihan se erittäin hieno, mutta siellä tuntui olevan samaan aikaan paikalla puolet Intiasta. Suurimman ongelman aiheutti, kun Intialaiset ei ymmärrä mitä tarkoittaa jonottaminen. Pelkästään lippujen saaminen Taj Mahaliin oli nähtävyys itsestään. Intialaisille ja ulkomaalaisille oli omat jonot (ulkomaalaisten liput maksaa 750 rupiaa, kun inkkarit maksaa 20 rupiaa) ja ei ollut epäselvää kumpi oli intialaisten jono, jos sitä jonoksi voi kutsua. Kymmenen ihmisen levyisessä ja sadan hengen pituisessa jonossa oli vähän väliä tappelu lähellä, kun kaikki ohittelivat toisiaan ja yrittivät repiä lippuja muiden käsistä. Samanlaista toimintaa jonottaminen on täällä jokapaikassa, mutta tällaisessa mittakaavassa tätä touhua en ole nähnyt. Välillä vartijat tuli laittamaan jonoa edes vähän kuriin repimällä ohittelijoita sivummalle ja tönimään ne jonon perälle. Vartijan lähdettyä jono kesti kasassa puoli minuuttia ja homma jatkui entiseen malliin. Ei sitä touhua katsellessa voinut kuin nauraa.
Taj Mahalin sisäänkäynnillä oli onneksi sentään aidat, ettei jono päässyt leviämään, mutta silti tilaisuuden tullen monet hyppivät aivan normaalisti aitojen yli paremmille jonotuspaikoille. Siinäkin onneksi päästiin omaan jonoon. Taj Mahalista nyt on turha mitään sanoa. Saman näköinen se oli kuin kuvissa. Erittäin hieno näky se kuitenkin oli ja isompi kuin sen kuvittelin olevan.
 |
jälellä Udaipurissa ja saman verran Mumbaissa. Vaikka pää ei ole hajonnut Intiaan niin on tässä pikkuhiljaa jo aika vaihtaa maisemia. Kuudes päivä olenkin jo Suomessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti