torstai 21. marraskuuta 2013

Kaupunkeja, vesistöjä ja tulevia leffatähtiä

Kun Hampin blogi myöhästyi viikon verran niin tässä on nyt olisi heti perään uutta blogitekstiä. Kaikenlaista on taas tapahtunut Hampin jälkeen.
Puolitoista viikkoa on liikuttu isompia ja pienempiä kaupunkeja ympäri.
Bengalurun ja Mysoren kautta siirrytiin Keralan Cochiin, joka toimi
välipysäkkinä etelään. Cochiin on vielä palattava, koska meillä on sieltä
huomenna juna Chennaihin.

Nyt ollaan Alappuzhassa ja huomenna aikaisin aamulla siirrytään veneellä
Kottayamiin, josta otetaan bussi Cochiin. Täältäkin pääsisi suoraan bussilla
Cochiin, mutta Keralassa on mukava matkustella veneellä, joten mennään sen takia kiertotietä. Tässä nyt kuitenkin viimeaikaisia tapahtumia.


Bengalurun piti olla Intian nykyaikaisin kaupunki, mutta se näemmä tarkoittaa paikan olevan täynnä länsimaisia pikaruokapaikkoja. Muutaman miljoonan asukkaan kaupunki oli liian vilkas, meluisa ja saasteinen, joten
ajateltiin käydä katsomassa lähellä olevaa Mysorea, johon mentiin junalla.

Bengalurun jätehuolto

Liput otettiin halvimmasta luokasta. Halvimman luokan ideana on, että
varattuja istumapaikkoja ei ole eli joka perseensä nostaa se paikkansa
menettää. Onneksi mentiin junaan ekalta pysäkiltä niin samantien päästiin istumaan. Matkaa oli noin 150km ja lippu maksoi 55rupiaa eli 0,65€.

Mysoressa kyseltiin suuntaa torille ja eräs paikallinen innostui näyttämään
meille syrjäsempää pientä toria. Mysoren pikkutori oli mielenkiintoisen
näköinen paikka eikä sitä oltais ikinä löydetty itse. Torin lihaosastolla
maassa näytillä olleet vuohenjalat olivat erityisen maukkaan näköisiä.
Siellä olisi ollut tarjolla myös naudanlihaa, kun kyseellä oli muslimialueen
tori.

Bussien kanssa oli säätämistä, kun majotusta Mysoresta ei haluttu ottaa.
Tarkoituksena oli jatkaa matkaa yöbussilla Cochiin. Lippujen järkkääminen oli ongelmallista, kun tarkoituksena oli lähteä yksityisten bussifirmojen
kyydillä eteenpäin. Näiden firmojen bussit on parempia kuin valtion bussit,
mutta maksavat paljon enemmän. Ei kuitenkaan meinattu löytää yhtään
bussifirmojen toimistoa tai matkatoimistoa, jota kautta lippuja myös saa
ostettua.

Lopulta otettiin käyttöön riksa ja kuski heitti meidät kaverinsa
matkatoimistolle. Lopulta saimme liput ostettua samalle illalle ja pääsimme lähtemään Cochiin.

Cochissa bussin apupoika herätti meidät neljän aikaan yöllä ja meidät
jätettiin jonnekin keskelle pimeää tietä. Mitään tietoa ei ollut
sijainnista, eikä bussikuskikaan osannut näyttää kartalta missä ollaan. Näin asiat toimii Intiassa. Kuski osaa ajaa paikasta A paikkaan B, muttei tiedä
mihin jättää asiakkaat.

Siinä oli keskellä yötä lähdettävä kävellen etsimään majapaikkaa. Lyhyen
matkan päässä vastaan tuli kallis hotelli (3300rupiaa eli 39€, kahden hengen huone), johon oli mentävä ellei halunnut yöpyä kadulla. Päivällä etsittiin omalle kukkarolle sopivampi paikka.

Cochista järkättiin liput Cochi-Chennai junareissuun. Luettiin netistä, että
lippujen järkkääminen asemalta on hankalaa, jopa lähes mahdotonta. Aiemmin monet ihmiset väittivät, että liput pitkän matkan juniin on hankittava vähintään 3 kuukautta ennakkoon. 5 eri tiskillä poukkoilun jälkeen liput irtosi kuitenkin suhteellisen helposti ja junamatkaan oli vain viikon verran aikaa.

Säästeliäinä reissaajina meille riitti halvimman makuuvaunujen luokka, jossa ei ole ilmastointia. Näissä vaunuissa ei ole erillisiä hyttejä vaan vaunu on
täynnä numeroituja makuupaikkoja joita on kolmessa kerroksessa. Hintaa tälle lystille kertyi 350 rupiaa(4,1€). Ei ole paha hinta, kun ottaa huomioon, että yön yli kestävä junamatka on noin 700km.

Ennen Chennaita oli tarkoitus käydä Kollamissa parin päivän vierailulla ja tulla sieltä takaisin Cochiin vesireittejä pitkin Aleppuzhan ja Kottayamin
kautta. Eihän se mennyt ainakaan aikataulun mukaan, kun koko Keralan
kommunistinen osavaltio meni lakkoon. Lakon syytä ei kukaan osannut kertoa, mutta sen takia kaikki paikat oli kiinni. Ihan kaikki. Ravintolat, kaupat ja kioskit olivat kiinni ja riksatkaan eivät ilmeisesti ajaneet. Vene
Aleppuzhaan ei liikkunut, eikä myöskään, bussit, riksat tai taksit.

Lakko kesti yhden päivän, mutta se tarkoitti myös, ettei edellisenä päivänä
Kollamista Aleppuzhaan lähtenyt vene tullut takaisin Kollamiin. Oli
hämmentävää nähdä Intiassa vilkkaan kaupungin kadut lähes tyhjillään.
Venettä oli odotettava vielä yksi päivä lisää.

Lopulta koitti päivä jolloin vene lähti liikkeelle. 8 tunnin matka
Alappuzhaan maksoi 300 rupiaa (3,5€). Keralassa on helppo liikkua
vesireittejä pitkin kaupungista toiseen. Järviä ja jokia pitkin pääsee
kulkemaan lautoilla, risteilyveneillä tai asuntolaivoilla. Lautat kulkevat
vain kaupunkien ja kylien välillä lyhyitä matkoja, mutta niitä menee
päivittäin useita. Risteilyitä on vain suosituimmilla reiteillä ja ne
kulkevat pidempiä matkoja. Kallein vaihtoehto tutkia Keralan takavesiä on
vuokrata asuntovene. Ne ovat isoja makuuhuoneilla ja keittiöllä varustettuja veneitä joita on montaa eri versiota. Kalleimpiin veneisiin mahtuu
majoittumaan lähemmäs 10 henkeä ja niissä on kaikki herkut ilmastoinnista lähtien. Nyt siis kuljettiin vain risteilyaluksella.




Chinese fishing net, näitä on Keralassa siellä täällä

Alappuzhassa meille tuli vastaan mielenkiintonen työtarjous lähes heti kun
löydettiin majoitus. Erääseen intialaiseen elokuvaan tarvittiin
länsimaalaisia johonkin rannalla kuvattavaan kohtaukseen. Kyseessä oli
kuulemma malayamin kielinen (Keralan puhutuin kieli) elokuva. Meillä oli tarkoituksena lähteä takaisin Cochiin kuvauspäivänä, mutta ura leffatähtenä houkutteli meidät jäämään Alappuzhaan vielä yhdeksi päiväksi.

Palkaksi neljän tunnin työpäivästä meille luvattiin ruoat kuvauspaikalla ja
ilmainen yö meidän majapaikassa. Mitään selkoa ei ennakkoon saatu
työnkuvasta, joten oletettiin, että tarkoituksena on vain istuksella jonkun
kohtauksen taustalla.

Seuraavana iltana kuvauspaikalla meille selvisi, että leffaan kuvataan
hääkohtaus, jossa on vain länsimaalaisia. Hääparista ja papista lähtien
kaikki olivat länsimaalaisia turisteja, jotka oli ruokapalkalla otettu
leffaan näyttelemään. Kohtauksessa oli vain 2 intialaista näyttelijää. Noin
60 länkkäriä oli värvätty paikalle kohtausta varten, joista suurimman osan
(kuten meidänkin) tehtävänä oli esittää häävieraita.

Kuvausryhmä

Paikallisen leffastaran tunnisti heti, kun hän käveli kuvauspaikalle. Sen
ympärillä pyöri kolme avustaa laittamassa sen hiuksia, viiksiä ja vaatteita
kuntoon ottojen välissä. Intialaisella naisnäyttelijällä vaatimattomampi
seurue, vain yksi avustaja.

Viikset kuntoon ja työt jatkuu

Kohtaus oli erittäin lyhyt. Todennäköisesti se on vain puoli minuuttia
pitkä, jos sitäkään. Kellään ei ollut mitään vuorosanoja, ei edes oikeilla näyttelijöillä. Kohtauksessa hääpari käveli alttarille ja miespääosan
esittäjä otti heistä kuvia. Naispääosan esittäjä oli morsiusneito, joka toi
morsiammelle kukkakimpun. Meidän tehtävä häävieraina oli kääntyä katsomaan hääparia.

Työ ei siis ollut vaativaa ja samalla pääsi katsomaan mitä elokuvien
kulisseissa tapahtuu. Jossain kohtaa leffaa saattaa minun ja Jonin naamat välähtää ruudulla, ehkä jopa sekunnin ajan. Vaikka kyseessä ei ollut Bollywood elokuva, niin eiköhän viimeistään tämän elokuvan ensi-illan jälkeen ala sieltäkin työtarjouksia tulemaan suuren budjetin leffoihin.

Edellisenä päivänä luvattu ruoka oli kuppi teetä ja banaani, mutta se ei
masentamaan ruvennut, kun ilmaisen majoituksen lisäksi saatiin majapaikalla parit oluet tuotantoryhmän piikkiin. Yhden euron tuntipalkalle päästiin, joka on täällä kuitenkin paljon rahaa. Reissun raha asioista oli tarkoitus kirjoitella muutenkin, mutta se jääköön seuraavaan kertaan.

Hampissa puoltoista viikkoa sitten

Taas on jäänyt kirjoittelu vähemmälle, mutta tässä olis nyt alkuun tekstiä Hampista ja laitan jatkoa lisää joskus myöhemmin. Puoltoista viikkoa sitten lähdettiin sieltä, joten ilmeisesti oli jo aikakin jotain kirjoittaa.

Hampissa kelpasi oleskella. Majoituttiin Tungabhadra joen pohjois puolelle, jossa on rauhallista on ja maisemia kelpaa katsella. Joen eteläpuolella on basaari, jonka ympäristö on täynnä vanhoja temppeleitä ja raunioita, jotka on jäänyt jälelle 1500-luvulla tuhotusta kaupungista. Tunnetuimpana on Virupakshan temppelialue, jonka suurin temppeli on noin 50 metriä korkea.

Virupakshan temppelialue

Isompi temppeli

ja pienempi

Guesthousen verannalle mahtui hyvin pari riippumattoa, joissa oli mukava makoilla, kun on jokimaisema ja Virupaksha temppelit katseltavana. Ainoa huono puoli verannassa on, että kimalaisilla on pesä katossa. Ei niistä muuten haittaa ole, mutta välillä nämä kolme kertaa suomalaista serkkuaan kookkaammat kimalaiset lentelevät yläpuolelella ja paskantavat päälle. Iltaisin samaa tekevät myös katossa kiipeilevät gekot.

Joka aamu auringon noustua useat paikalliset käy peseytymässä joen toisella puolella olevilla ghateilla eli joelle johtavilla portailla. Kahdeksan aikaan joella peseytyy myös temppelin norsu Lakshmi. Vaikka mun haavat onkin jo parantunu, ei joessa uiminen silti houkuttele, sillä jokivesi ei kovin puhtaalta näytä. Asiaan saattaa vaikuttaa paikallinen tapa pestä joessa kaikki eläimet vuohista lähtien.

Joki oli kapeimmillaan näinkin leveä, mutta veneellä se oli ylitettävä ellei halunnut uida

Tietystihän myös pyykit pestään samassa joessa. Kerran jätettiin pyykkiä pestäväks ennen siirtymistä veneellä joen toiselle puolelle. Iltapäivällä takaisin tullessa meidän pyykit oli joen varrella kuivumassa nurmikolla, eikä pyykkitätiä näkynyt missään. Tarkemman katselun jälkeen se oli joen rannalla pesemässä astioita.

Ilmeisesti vesi kelpaa myös juotavaksi. Ainakin joella moottoriveneellä ajeleva mies ohjaili toisella kädellä venettä ja toisella kauhoi joesta vettä juotavaksi.

Myös tämmösellä korilla pääsi joen yli

Hampissa löytyi yks hämmentävä äijä, joka haluais aina ohi kävellessä puhistaa sun korvat. Sillä on aina vyölaukku mukana, jossa on kaikenlaista puhistusvälinettä. Ilmeisesti on se hyvää bisnestä.

Hyvää bisnestä lienee myös oluen myynti. Vaikka Karnatakan osavaltiossa ei ole alkoholin myyntiä kokonaan kielletty, niin Hampissa sitä ei ole tarjolla. Koko kylästä ei virallisesti saa alkoholia, joten riksakuskit yrittivät sitä kaupitella kaikille reissaajille. Hintaa ei tullut kyseltyä, mutta tuskin olisi halvalla saanut pulloa mukaan. Kylässä on myös yksi kapakka, joka löytyy jostain hotellista. Niin kova jano ei ollut, että oltais sitä käyty etsimässä.

Alunperin ei ollut edes tarkoitus lähteä Hampiin, mutta Goalla riksakuski kehui paikkaa niin paljon, että olihan siellä käytävä. Tarkoitus oli olla Hampissa vain pari pari päivää, mutta viikon verran aikaaa siellä vierähti. Tietysti suurin osa ajasta vierähti vain loikoillessa.




sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Ensivaikutelma intiasta

Lentokoneen laskeutuessa Mumbaihin keskiyöllä mulla oli vielä hieman heikko happi johtuen Balin viimeisestä illasta. Viime postauksessa unohdin kertoa, että polvi ja kyynärpää oli auki, sillä onnistuin kaatumaan Denpasarin lentokentällä kiiressä (turhaan) juoksennellessa. Asfaltti ei ollut pehmeää, varsinkin kun matkavarat painoivat selässä. Olotila ei ollut parhaimmasta päästä vastaanottamaan sitä mikä oli tulossa.

Ennakkoon olin lukenut monia tarinoita siitä, kuinka aina Intiaan saapuessa kentän ulkopuolella on 20 hihasta repivää taksikuskia, jotka eivät ymmärrä sanaa ei. Asiahan oli aivan päinvastoin. Prepaid taksille kävellessä ei kukaan tullut kyytiä tyrkyttämään. Ajattelin vain, että kyllä ne tyrkyttäjät ja kauppiaat vielä minut löytää kunhan päivä ensin valkenee.

Hyvin nukutun yön jälkeen oli aika lähteä tutkimaan Mumbaita. Kävelin ympäriinsä vailla mitään päämäärää ja löysin torikadun. Myynnissä oli kaikennäköistä tavaraa. Oli hattuja, hedelmiä, aurinkolaseja ja kanoja, muttei mitään yritetty edes myydä mulle. Kauppiaat tervehtivät ja joku joskus kysyi ostanko hedelmiä, muttei mitään tyrkyttämistä eikä hihasta repimistä ollut lainkaan.

Tarinoiden luomat mielikuvat hihoista repivistä riksakuskeista ja kaupustelijoista särkyivät siis kertaheitolla. Rauhallistahan täällä on, vaikka tietenkin on pientä tungosta 20 miljoonan ihmisen Mumbaissa ja Intiassa ylipäätään. Reissun edetessä näkee onko muualla Intiassa samanlainen meininki kuin Mumbaissa.



Pyykkitupa Mumbaissa

Pyykkiäijä tauolla

Saasteinen Mumbai ja Chowpatty Beach

Pari päivää Mumbaissa oleskeltuani reissuun liittyi samalta pitäjältä kotoisin oleva Joni (ei se joka oli Balilla), joka on reissussa 1,5kk täällä Intiassa. Alustavaa suunnitelmaa tälle ajalle tehtiin jo Suomessa. Suunnitelma oli yksinkertainen ja joustava. Ideana on mennä Mumbaista etelään Goan ja Keralan osavaltioihin. Sen tarkempaan paikkoja ei oltu edes mietitty.Tarkoitus on kuitenkin selvitä marraskuun lopulla Chennaihin josta on lennot Andamaaneille. Sieltä Joni lentää takaisin Suomeen ja minä jatkan reissua taas itsekseni.

Mumbaissa viihtyi pari päivää ihan hyvin pelkkiä katuja ympäri kävellessä, mutta opaskirjasta luettiin Elephanta Islandista, joka Mumbain on liepeillä. Kirjan mukaan saarella luolaan louhittu temppeli oli kuulemma erittäin hieno ja sinne kaiverrettu suuri Shivan patsas jättää upeudessaan kaikki sanattomaksi. Olihan se käytävä katsomassa.

Vasemmalla Taj Mahal hotelli, ei soveltunu mun budjetille. Oikealla Gateway of India, jonka alta veneet lähti saarelle

Sitähän sieltä löytyi mitä luvattiin, ainakin melkein. Luola siellä oli ja Shivan patsaskin, muttei sanattomaksi siellä jäänyt. "Tässäkö tämä nyt oli?" Olihan luola ihan hieno, mutta niin kovat odotukset oli opaskirja luonut, että pettymykseenhän se vääjäämättä johti. Kamerajalusta unohtui ottaa saarelle mukaan niin eipä sieltä pimeästä luolasta järkeviä kuvia saanut. Eipä kyllä muutkaan Mumbain kuvat kovin kummoisia olleet.


Sumuisen ja saastaisen Mumbain nähtävyydet katseltuamme, oli aika siirtyä Goan aurinkorannoille rauhoittumaan. Goalla samantien suunnattiin Mandremiin, koska ymmärrettiin sen olevan rauhallinen ranta. Rauhallinenhan se oli, varsinkin kun sesonki ei ollut vielä edes alkanut.

Mandremissa tuli lähinnä makoiltua rannalla, jossa aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpötila nousi yli kolmenkymmenen. Uiminen oli omalta osalta jätettävä välistä, kun haavat eivät olleet vielä parantuneet. Haavoja oli kuitenkin mukava parannella makoilemalla päivät pitkät riippumatossa.

Muitakin paikkoja kuin omaa rantaa oli Goalla tutkittava ja siihen paras ratkaisu oli mopojen vuokraaminen. Heti kun pyörät oli vuokrattu, suuntasimme läheiseen pikkukaupunkiin Mapusaan.

Vaikka Mapusa oli pieni paikka, siellä oli silti kohtuullisen iso tori, jossa oli kova hulina päällä. Ihmisiä oli tullut läheisistä kylistä käymään torilla ja liikenne oli sen mukaista. Mopoja oli lähestulkoon mahdoton saada torin viereen parkkiin.

Torilla sai pari tuntia kulumaan helposti. Siellä oli angry birds paidoista lähtien kaikkea tavaraa tarjolla ja tietysi siellähän myös oli omat alueet mausteille, hedelmille, vihanneksille ja lihalle. Kaikkiin lähialueen ravintoiloihin haetaan raaka-aineet sieltä, mikä ei lihaosaston nähtyään paljon miellyttänyt. Hygieniavaatimukset eivät olleet ihan länsimaisella tasolla, kun lihaa roikotettiin noin 30 asteen lämmössä lihatiskin yllä. Vain katonharjan varjo oli niitä pitämässä viileinä. Kanat ainakin olivat tuoreita, kun ne säilytettiin pikku häkeissä tai kasoissa jalat sidottuina, etteivät pääse karkuun juoksemaan. Kai niitä sikoja ja vuohiakin oli jossain lihatiskin takana odottamassa vuoroaan päästä näyteikkunalle.





Torin laidoilla oli hyviä ravintoloita, joissa oli mukava käydä syömässä shoppailun ja kiertelyn ohessa. Myös partureita ja suutareita löytyi torilta muutama, mutta heidän taitojaan ei tarvittu, sillä ainakaan vielä en hipiltä näyttänyt ja toisesta kengän kärjestä mahtuu vasta vain yksi varvas ulos.

Hippejä ei Goalla muutenkaan paljoa näkynyt. Suurinosa matkaajista oli venäläisiä, eikä he hipeiltä oikein vaikuttaneet. Osa mainoskylteistäkin oli venäjäksi kirjoitettu ja paikoitellen tuntui kuin olisi Lappeenrannan Prismassa. Ruplat eivät sentään käyneet maksuvaluutaksi.

Jälleen pari päiväa rannalla loikoiltuamme lähdimme etsimään jonkinlaisen linnoituksen raunioita. Linnoituksen nimeä emme tienneet, emmekä tarkkaa sijaintia. Tiesimme vain sen olevan noin tunnin ajomatkan päässä pohjoisessa ja majapaikaltamme saimme sinne karkeat ajo-ohjeet. Ajattelimme ohjeiden riittävän sillä kyllä joku neuvoisi suunnan, jos eksymme.

Noin puolväliin matkaa olimme vielä kartalla, mutta sen jälkeen alkoi reitti olemaan liian sokkeloinen. Lähestulkoon joka kerta kun kysyttiin neuvoa, vastaukseksi saatiin  aivan jotain muuta kuin  mitä edellinen oli neuvonut. Ajeltiin sitten ympyrää muutama tunti. Löydettiin sentään hieno lähes tyhjillään oleva hiekkaranta.

Tämmönen löyty

Myös poliisiratsia löydettiin jossa valittelivat, kun meillä ollut rekisteriotteita eikä vuokraustodistuksia. Poliisit väittivät, että oltiin vuokrattu pyörät laittomasti. Muutaman minuutin selvittelyn jälkeen päästivät meidät kuitenkin menemään, vaikka olivat edelleen sitä mieltä, että ajeltiin pyörillä laittomasti. Ajokorttia eivät sentään kyselleet, mutta eipä sitäkään olis ollut näyttää, kun ei sillä hetkellä ollut mukana.

Goalta lähtiessä siirryttiin vielä viimeiseksi päiväksi Panjimin kaupunkiin odottelmaan Hampiin lähtevää bussia. Vanha Portugalilainen kaupunginosa siisteine katuineen ja kirjavan värisine taloineen oli hämmentävä näky varsinkin, kun oli ensin kävellyt kaoottiselta bussiasemalta läpi uusia toimistorakennuksia ja pankkeja täynnä olevan korttelin.


Panjimissa olisi viihtynyt kauemminkin, kuin vain yhden päivän. Liput Hampiin oli kuitenkin hankittu ja tänne oli lähdettävä. Onneksi lähdettiin, sillä täällä kelpaa makoilla riippumatossa joen varrella ja katsella suht hienoja maisemia. Taas postauksen kirjoittaminen venähti pari viikkoon, jos nyt Hampista jaksaisi parin päivän sisällä laittaa uutta sisältöä blogiin.