Kun Hampin blogi myöhästyi viikon verran niin tässä on nyt olisi heti perään uutta blogitekstiä. Kaikenlaista on taas tapahtunut Hampin jälkeen.
Puolitoista viikkoa on liikuttu isompia ja pienempiä kaupunkeja ympäri.
Bengalurun ja Mysoren kautta siirrytiin Keralan Cochiin, joka toimi
välipysäkkinä etelään. Cochiin on vielä palattava, koska meillä on sieltä
huomenna juna Chennaihin.
Nyt ollaan Alappuzhassa ja huomenna aikaisin aamulla siirrytään veneellä
Kottayamiin, josta otetaan bussi Cochiin. Täältäkin pääsisi suoraan bussilla
Cochiin, mutta Keralassa on mukava matkustella veneellä, joten mennään sen takia kiertotietä. Tässä nyt kuitenkin viimeaikaisia tapahtumia.
Bengalurun piti olla Intian nykyaikaisin kaupunki, mutta se näemmä tarkoittaa paikan olevan täynnä länsimaisia pikaruokapaikkoja. Muutaman miljoonan asukkaan kaupunki oli liian vilkas, meluisa ja saasteinen, joten
ajateltiin käydä katsomassa lähellä olevaa Mysorea, johon mentiin junalla.
Liput otettiin halvimmasta luokasta. Halvimman luokan ideana on, että
varattuja istumapaikkoja ei ole eli joka perseensä nostaa se paikkansa
menettää. Onneksi mentiin junaan ekalta pysäkiltä niin samantien päästiin istumaan. Matkaa oli noin 150km ja lippu maksoi 55rupiaa eli 0,65€.
Mysoressa kyseltiin suuntaa torille ja eräs paikallinen innostui näyttämään
meille syrjäsempää pientä toria. Mysoren pikkutori oli mielenkiintoisen
näköinen paikka eikä sitä oltais ikinä löydetty itse. Torin lihaosastolla
maassa näytillä olleet vuohenjalat olivat erityisen maukkaan näköisiä.
Siellä olisi ollut tarjolla myös naudanlihaa, kun kyseellä oli muslimialueen
tori.
Bussien kanssa oli säätämistä, kun majotusta Mysoresta ei haluttu ottaa.
Tarkoituksena oli jatkaa matkaa yöbussilla Cochiin. Lippujen järkkääminen oli ongelmallista, kun tarkoituksena oli lähteä yksityisten bussifirmojen
kyydillä eteenpäin. Näiden firmojen bussit on parempia kuin valtion bussit,
mutta maksavat paljon enemmän. Ei kuitenkaan meinattu löytää yhtään
bussifirmojen toimistoa tai matkatoimistoa, jota kautta lippuja myös saa
ostettua.
Lopulta otettiin käyttöön riksa ja kuski heitti meidät kaverinsa
matkatoimistolle. Lopulta saimme liput ostettua samalle illalle ja pääsimme lähtemään Cochiin.
Cochissa bussin apupoika herätti meidät neljän aikaan yöllä ja meidät
jätettiin jonnekin keskelle pimeää tietä. Mitään tietoa ei ollut
sijainnista, eikä bussikuskikaan osannut näyttää kartalta missä ollaan. Näin asiat toimii Intiassa. Kuski osaa ajaa paikasta A paikkaan B, muttei tiedä
mihin jättää asiakkaat.
Siinä oli keskellä yötä lähdettävä kävellen etsimään majapaikkaa. Lyhyen
matkan päässä vastaan tuli kallis hotelli (3300rupiaa eli 39€, kahden hengen huone), johon oli mentävä ellei halunnut yöpyä kadulla. Päivällä etsittiin omalle kukkarolle sopivampi paikka.
Cochista järkättiin liput Cochi-Chennai junareissuun. Luettiin netistä, että
lippujen järkkääminen asemalta on hankalaa, jopa lähes mahdotonta. Aiemmin monet ihmiset väittivät, että liput pitkän matkan juniin on hankittava vähintään 3 kuukautta ennakkoon. 5 eri tiskillä poukkoilun jälkeen liput irtosi kuitenkin suhteellisen helposti ja junamatkaan oli vain viikon verran aikaa.
Säästeliäinä reissaajina meille riitti halvimman makuuvaunujen luokka, jossa ei ole ilmastointia. Näissä vaunuissa ei ole erillisiä hyttejä vaan vaunu on
täynnä numeroituja makuupaikkoja joita on kolmessa kerroksessa. Hintaa tälle lystille kertyi 350 rupiaa(4,1€). Ei ole paha hinta, kun ottaa huomioon, että yön yli kestävä junamatka on noin 700km.
Ennen Chennaita oli tarkoitus käydä Kollamissa parin päivän vierailulla ja tulla sieltä takaisin Cochiin vesireittejä pitkin Aleppuzhan ja Kottayamin
kautta. Eihän se mennyt ainakaan aikataulun mukaan, kun koko Keralan
kommunistinen osavaltio meni lakkoon. Lakon syytä ei kukaan osannut kertoa, mutta sen takia kaikki paikat oli kiinni. Ihan kaikki. Ravintolat, kaupat ja kioskit olivat kiinni ja riksatkaan eivät ilmeisesti ajaneet. Vene
Aleppuzhaan ei liikkunut, eikä myöskään, bussit, riksat tai taksit.
Lakko kesti yhden päivän, mutta se tarkoitti myös, ettei edellisenä päivänä
Kollamista Aleppuzhaan lähtenyt vene tullut takaisin Kollamiin. Oli
hämmentävää nähdä Intiassa vilkkaan kaupungin kadut lähes tyhjillään.
Venettä oli odotettava vielä yksi päivä lisää.
Lopulta koitti päivä jolloin vene lähti liikkeelle. 8 tunnin matka
Alappuzhaan maksoi 300 rupiaa (3,5€). Keralassa on helppo liikkua
vesireittejä pitkin kaupungista toiseen. Järviä ja jokia pitkin pääsee
kulkemaan lautoilla, risteilyveneillä tai asuntolaivoilla. Lautat kulkevat
vain kaupunkien ja kylien välillä lyhyitä matkoja, mutta niitä menee
päivittäin useita. Risteilyitä on vain suosituimmilla reiteillä ja ne
kulkevat pidempiä matkoja. Kallein vaihtoehto tutkia Keralan takavesiä on
vuokrata asuntovene. Ne ovat isoja makuuhuoneilla ja keittiöllä varustettuja veneitä joita on montaa eri versiota. Kalleimpiin veneisiin mahtuu
majoittumaan lähemmäs 10 henkeä ja niissä on kaikki herkut ilmastoinnista lähtien. Nyt siis kuljettiin vain risteilyaluksella.
Alappuzhassa meille tuli vastaan mielenkiintonen työtarjous lähes heti kun
löydettiin majoitus. Erääseen intialaiseen elokuvaan tarvittiin
länsimaalaisia johonkin rannalla kuvattavaan kohtaukseen. Kyseessä oli
kuulemma malayamin kielinen (Keralan puhutuin kieli) elokuva. Meillä oli tarkoituksena lähteä takaisin Cochiin kuvauspäivänä, mutta ura leffatähtenä houkutteli meidät jäämään Alappuzhaan vielä yhdeksi päiväksi.
Palkaksi neljän tunnin työpäivästä meille luvattiin ruoat kuvauspaikalla ja
ilmainen yö meidän majapaikassa. Mitään selkoa ei ennakkoon saatu
työnkuvasta, joten oletettiin, että tarkoituksena on vain istuksella jonkun
kohtauksen taustalla.
Seuraavana iltana kuvauspaikalla meille selvisi, että leffaan kuvataan
hääkohtaus, jossa on vain länsimaalaisia. Hääparista ja papista lähtien
kaikki olivat länsimaalaisia turisteja, jotka oli ruokapalkalla otettu
leffaan näyttelemään. Kohtauksessa oli vain 2 intialaista näyttelijää. Noin
60 länkkäriä oli värvätty paikalle kohtausta varten, joista suurimman osan
(kuten meidänkin) tehtävänä oli esittää häävieraita.
Paikallisen leffastaran tunnisti heti, kun hän käveli kuvauspaikalle. Sen
ympärillä pyöri kolme avustaa laittamassa sen hiuksia, viiksiä ja vaatteita
kuntoon ottojen välissä. Intialaisella naisnäyttelijällä vaatimattomampi
seurue, vain yksi avustaja.
Kohtaus oli erittäin lyhyt. Todennäköisesti se on vain puoli minuuttia
pitkä, jos sitäkään. Kellään ei ollut mitään vuorosanoja, ei edes oikeilla näyttelijöillä. Kohtauksessa hääpari käveli alttarille ja miespääosan
esittäjä otti heistä kuvia. Naispääosan esittäjä oli morsiusneito, joka toi
morsiammelle kukkakimpun. Meidän tehtävä häävieraina oli kääntyä katsomaan hääparia.
Työ ei siis ollut vaativaa ja samalla pääsi katsomaan mitä elokuvien
kulisseissa tapahtuu. Jossain kohtaa leffaa saattaa minun ja Jonin naamat välähtää ruudulla, ehkä jopa sekunnin ajan. Vaikka kyseessä ei ollut Bollywood elokuva, niin eiköhän viimeistään tämän elokuvan ensi-illan jälkeen ala sieltäkin työtarjouksia tulemaan suuren budjetin leffoihin.
Edellisenä päivänä luvattu ruoka oli kuppi teetä ja banaani, mutta se ei
masentamaan ruvennut, kun ilmaisen majoituksen lisäksi saatiin majapaikalla parit oluet tuotantoryhmän piikkiin. Yhden euron tuntipalkalle päästiin, joka on täällä kuitenkin paljon rahaa. Reissun raha asioista oli tarkoitus kirjoitella muutenkin, mutta se jääköön seuraavaan kertaan.
Puolitoista viikkoa on liikuttu isompia ja pienempiä kaupunkeja ympäri.
Bengalurun ja Mysoren kautta siirrytiin Keralan Cochiin, joka toimi
välipysäkkinä etelään. Cochiin on vielä palattava, koska meillä on sieltä
huomenna juna Chennaihin.
Nyt ollaan Alappuzhassa ja huomenna aikaisin aamulla siirrytään veneellä
Kottayamiin, josta otetaan bussi Cochiin. Täältäkin pääsisi suoraan bussilla
Cochiin, mutta Keralassa on mukava matkustella veneellä, joten mennään sen takia kiertotietä. Tässä nyt kuitenkin viimeaikaisia tapahtumia.
Bengalurun piti olla Intian nykyaikaisin kaupunki, mutta se näemmä tarkoittaa paikan olevan täynnä länsimaisia pikaruokapaikkoja. Muutaman miljoonan asukkaan kaupunki oli liian vilkas, meluisa ja saasteinen, joten
ajateltiin käydä katsomassa lähellä olevaa Mysorea, johon mentiin junalla.
 |
| Bengalurun jätehuolto |
Liput otettiin halvimmasta luokasta. Halvimman luokan ideana on, että
varattuja istumapaikkoja ei ole eli joka perseensä nostaa se paikkansa
menettää. Onneksi mentiin junaan ekalta pysäkiltä niin samantien päästiin istumaan. Matkaa oli noin 150km ja lippu maksoi 55rupiaa eli 0,65€.
Mysoressa kyseltiin suuntaa torille ja eräs paikallinen innostui näyttämään
meille syrjäsempää pientä toria. Mysoren pikkutori oli mielenkiintoisen
näköinen paikka eikä sitä oltais ikinä löydetty itse. Torin lihaosastolla
maassa näytillä olleet vuohenjalat olivat erityisen maukkaan näköisiä.
Siellä olisi ollut tarjolla myös naudanlihaa, kun kyseellä oli muslimialueen
tori.
Bussien kanssa oli säätämistä, kun majotusta Mysoresta ei haluttu ottaa.
Tarkoituksena oli jatkaa matkaa yöbussilla Cochiin. Lippujen järkkääminen oli ongelmallista, kun tarkoituksena oli lähteä yksityisten bussifirmojen
kyydillä eteenpäin. Näiden firmojen bussit on parempia kuin valtion bussit,
mutta maksavat paljon enemmän. Ei kuitenkaan meinattu löytää yhtään
bussifirmojen toimistoa tai matkatoimistoa, jota kautta lippuja myös saa
ostettua.
Lopulta otettiin käyttöön riksa ja kuski heitti meidät kaverinsa
matkatoimistolle. Lopulta saimme liput ostettua samalle illalle ja pääsimme lähtemään Cochiin.
Cochissa bussin apupoika herätti meidät neljän aikaan yöllä ja meidät
jätettiin jonnekin keskelle pimeää tietä. Mitään tietoa ei ollut
sijainnista, eikä bussikuskikaan osannut näyttää kartalta missä ollaan. Näin asiat toimii Intiassa. Kuski osaa ajaa paikasta A paikkaan B, muttei tiedä
mihin jättää asiakkaat.
Siinä oli keskellä yötä lähdettävä kävellen etsimään majapaikkaa. Lyhyen
matkan päässä vastaan tuli kallis hotelli (3300rupiaa eli 39€, kahden hengen huone), johon oli mentävä ellei halunnut yöpyä kadulla. Päivällä etsittiin omalle kukkarolle sopivampi paikka.
Cochista järkättiin liput Cochi-Chennai junareissuun. Luettiin netistä, että
lippujen järkkääminen asemalta on hankalaa, jopa lähes mahdotonta. Aiemmin monet ihmiset väittivät, että liput pitkän matkan juniin on hankittava vähintään 3 kuukautta ennakkoon. 5 eri tiskillä poukkoilun jälkeen liput irtosi kuitenkin suhteellisen helposti ja junamatkaan oli vain viikon verran aikaa.
Säästeliäinä reissaajina meille riitti halvimman makuuvaunujen luokka, jossa ei ole ilmastointia. Näissä vaunuissa ei ole erillisiä hyttejä vaan vaunu on
täynnä numeroituja makuupaikkoja joita on kolmessa kerroksessa. Hintaa tälle lystille kertyi 350 rupiaa(4,1€). Ei ole paha hinta, kun ottaa huomioon, että yön yli kestävä junamatka on noin 700km.
Ennen Chennaita oli tarkoitus käydä Kollamissa parin päivän vierailulla ja tulla sieltä takaisin Cochiin vesireittejä pitkin Aleppuzhan ja Kottayamin
kautta. Eihän se mennyt ainakaan aikataulun mukaan, kun koko Keralan
kommunistinen osavaltio meni lakkoon. Lakon syytä ei kukaan osannut kertoa, mutta sen takia kaikki paikat oli kiinni. Ihan kaikki. Ravintolat, kaupat ja kioskit olivat kiinni ja riksatkaan eivät ilmeisesti ajaneet. Vene
Aleppuzhaan ei liikkunut, eikä myöskään, bussit, riksat tai taksit.
Lakko kesti yhden päivän, mutta se tarkoitti myös, ettei edellisenä päivänä
Kollamista Aleppuzhaan lähtenyt vene tullut takaisin Kollamiin. Oli
hämmentävää nähdä Intiassa vilkkaan kaupungin kadut lähes tyhjillään.
Venettä oli odotettava vielä yksi päivä lisää.
Lopulta koitti päivä jolloin vene lähti liikkeelle. 8 tunnin matka
Alappuzhaan maksoi 300 rupiaa (3,5€). Keralassa on helppo liikkua
vesireittejä pitkin kaupungista toiseen. Järviä ja jokia pitkin pääsee
kulkemaan lautoilla, risteilyveneillä tai asuntolaivoilla. Lautat kulkevat
vain kaupunkien ja kylien välillä lyhyitä matkoja, mutta niitä menee
päivittäin useita. Risteilyitä on vain suosituimmilla reiteillä ja ne
kulkevat pidempiä matkoja. Kallein vaihtoehto tutkia Keralan takavesiä on
vuokrata asuntovene. Ne ovat isoja makuuhuoneilla ja keittiöllä varustettuja veneitä joita on montaa eri versiota. Kalleimpiin veneisiin mahtuu
majoittumaan lähemmäs 10 henkeä ja niissä on kaikki herkut ilmastoinnista lähtien. Nyt siis kuljettiin vain risteilyaluksella.
 |
| Chinese fishing net, näitä on Keralassa siellä täällä |
Alappuzhassa meille tuli vastaan mielenkiintonen työtarjous lähes heti kun
löydettiin majoitus. Erääseen intialaiseen elokuvaan tarvittiin
länsimaalaisia johonkin rannalla kuvattavaan kohtaukseen. Kyseessä oli
kuulemma malayamin kielinen (Keralan puhutuin kieli) elokuva. Meillä oli tarkoituksena lähteä takaisin Cochiin kuvauspäivänä, mutta ura leffatähtenä houkutteli meidät jäämään Alappuzhaan vielä yhdeksi päiväksi.
Palkaksi neljän tunnin työpäivästä meille luvattiin ruoat kuvauspaikalla ja
ilmainen yö meidän majapaikassa. Mitään selkoa ei ennakkoon saatu
työnkuvasta, joten oletettiin, että tarkoituksena on vain istuksella jonkun
kohtauksen taustalla.
Seuraavana iltana kuvauspaikalla meille selvisi, että leffaan kuvataan
hääkohtaus, jossa on vain länsimaalaisia. Hääparista ja papista lähtien
kaikki olivat länsimaalaisia turisteja, jotka oli ruokapalkalla otettu
leffaan näyttelemään. Kohtauksessa oli vain 2 intialaista näyttelijää. Noin
60 länkkäriä oli värvätty paikalle kohtausta varten, joista suurimman osan
(kuten meidänkin) tehtävänä oli esittää häävieraita.
 |
| Kuvausryhmä |
Paikallisen leffastaran tunnisti heti, kun hän käveli kuvauspaikalle. Sen
ympärillä pyöri kolme avustaa laittamassa sen hiuksia, viiksiä ja vaatteita
kuntoon ottojen välissä. Intialaisella naisnäyttelijällä vaatimattomampi
seurue, vain yksi avustaja.
 |
| Viikset kuntoon ja työt jatkuu |
Kohtaus oli erittäin lyhyt. Todennäköisesti se on vain puoli minuuttia
pitkä, jos sitäkään. Kellään ei ollut mitään vuorosanoja, ei edes oikeilla näyttelijöillä. Kohtauksessa hääpari käveli alttarille ja miespääosan
esittäjä otti heistä kuvia. Naispääosan esittäjä oli morsiusneito, joka toi
morsiammelle kukkakimpun. Meidän tehtävä häävieraina oli kääntyä katsomaan hääparia.
Työ ei siis ollut vaativaa ja samalla pääsi katsomaan mitä elokuvien
kulisseissa tapahtuu. Jossain kohtaa leffaa saattaa minun ja Jonin naamat välähtää ruudulla, ehkä jopa sekunnin ajan. Vaikka kyseessä ei ollut Bollywood elokuva, niin eiköhän viimeistään tämän elokuvan ensi-illan jälkeen ala sieltäkin työtarjouksia tulemaan suuren budjetin leffoihin.
Edellisenä päivänä luvattu ruoka oli kuppi teetä ja banaani, mutta se ei
masentamaan ruvennut, kun ilmaisen majoituksen lisäksi saatiin majapaikalla parit oluet tuotantoryhmän piikkiin. Yhden euron tuntipalkalle päästiin, joka on täällä kuitenkin paljon rahaa. Reissun raha asioista oli tarkoitus kirjoitella muutenkin, mutta se jääköön seuraavaan kertaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti